Ensimmäisen kerran tulin Klubitalolle työkokeiluun. Mulle annettiin mahdollisuus, vaikken saanut oikein haastattelussa suutani auki. Vaikka istuin ekat kaksi viikkoa hiljaa nurkassa ja toivoin, ettei kukaan puhuisi mulle. Olin niin epävarma ja pelokas. Mitä jos mä en kelpaakaan? Mitä jos mä en osaakaan?

Mulle annettiin tilaa olla epävarma ja pelokas. Juttelin kahden kesken ihmisten kanssa ja uskalsin jo vähän sanoakin jotain. Sitten muistan sen palaverin, jossa sanoin ensimmäisen kerran mielipiteeni. Oli Klubikokous ja en tarkkaan muista, mikä aihe oli, mutta se herätti minussa mielipiteen. Kädet hioten ja puna naamalle nousten nostin käteni ja pyysin puheenvuoroa. Sanoin mielipiteeni ja kukaan ei nauranut. Ihmiset oikeasti kuuntelivat, mitä asiaa mulla oli. Mun mielipiteellä oli merkitystä.

Jussi kuljetti mua kaiken maailman palavereissa mukanaan ja uskaltauduin sielläkin puhumaan. Mitään pahaa ei tapahtunut. Maailma ei pudonnut mun päälle. Löysin mun äänen. Koska mulle annettiin mahdollisuus. Koska luotiin turvallinen ilmapiiri. Koska musta välitettiin.

Halusin esiintyä, vaikka sitäkin pelkäsin. Pienin lapsen askelin ja sitten isommin harppauksin pääsin tekemään juuri sitä. Ja yhä edelleen saan treenata mun luentoja Klubitalolla ja saan niistä palautetta. Rakentavaa palautetta. Tällä hetkellä suurin yleisö, jolle olen esiintynyt, on n. 120 henkilöä.

Muistan myös keskustelun erään jäsenen kanssa sähköhoidoista. Mulle nimittäin ehdotettiin sähkömagneettihoitoja silloin, kun kävin Klubitalolla ja mietin niitä etukäteen pelolla. Yksi jäsenistä sanoi mulle, että anna mennä vaan. Hän ei olisi tässä tänään ilman sähköhoitoja. Ja niin mä uskalsin, onneksi. Niiden hoitojen jälkeen olen nimittäin nyt saanut olla terveenä kaksi vuotta.

Työkokeilun jälkeen musta tuli jäsen ja sain jatkaa itseni voittamista. Muistan kuitenkin yhden kesän päivän, kun mä olin rikki. Ihan todella rikki. Mulla oli parisuhteessa vaikea jakso, olin nukkunut huonosti ja itketti koko ajan. En oikein tiennyt, mitä pitäisi tehdä ja minne mennä. Päädyin sitten kuitenkin Klubitalolle. Mä itse henkilökohtaisesti uskon enkeleihin ja että he ilmaisevat paikalla olonsa höyhenillä. Uskokoon jokainen mihin haluaa, mutta sinä päivänä Klubitalon edessä oli kaksi höyhentä. Astuin sisään ja pelkäsin. Olikohan tää nyt hyvä ajatus, en oo koskaan tullut näin huonoilla fiiliksillä Klubitalolle.

Kaksi ihmistä otti musta heti kopin. Kysyi, että mikä on. Ja mä kerroin. Nämä ihmiset jättivät työnsä kesken ja lähtivät mun kanssa käymään kotona, että sain haettua tavaroitani. Yksin en olisi siihen pystynyt, mun voimat eivät olisi riittäneet. He kannattelivat mua sinne ja takaisin Klubitalolle. Huolehtivat, että oothan sä syönyt ja nyt otat ihan rauhassa. Kaikki asiat järjestyy.

Olen siitä ikuisesti kiitollinen.

Uusin roolini Klubitalolla on opiskelija. Aloitin opinnot Kohti Unelmia -hankkeen Helyn kannustamana. Uskalla vaan, hän sanoi, kun mä epäröin. Yhdessä tehtiin hakemus ja mä pääsin sisään. Tällä hetkellä opiskelen nuoriso- ja vapaa-ajanohjaajaksi. Minä, joka en ajatellut koskaan kykeneväni kouluun 13 -vuoden koulukiusaamisen jälkeen.

Pakko sanoa, etten osaa edes kuvailla miten tärkeä rooli Lahden Klubitalon turvallisella yhteisöllä on siinä asiassa. Siinä, että mä nykyään luotan itseeni. Uskon itseeni. Tunnen, että mä voin valloittaa maailman.

Ja Klubitalo on auttanut mua mun koulutiellä myöskin. Ensinnäkin saan tulla tekemään koulutehtäviä Klubille, koska kotona on vaikea keskittyä. Toiseksi mulla oli ensimmäinen näyttö ohjaajuudesta. Olin suunnitellut tapahtuman Klubitalon ulkopuolelle ja sinä aamuna, kun tapahtuma olisi pitänyt toteuttaa, mulla oli yksi ilmoittautunut. Mietin sitten, että mitä ihmettä mä teen nyt. Soitin Klubitalolle, että jos sieltä järjestyisi, vaikka parikin ihmistä mun ohjaukseen samalle päivälle ja etten muuten saa näyttöä tehtyä. Ja järjestyihän sieltä useampikin ihminen.

Klubitalo merkitsee mulle valtavan paljon. Kiitos kaikista niistä mahdollisuuksista, joita olen saanut. Kiitos kaikista ihmisistä, joihin olen saanut tutustua. En ole koskaan tavannut vahvempia ihmisiä. Ootte super! Kiitos siitä, että Klubitalolla me ollaan kaikki samalla viivalla. Kiitos siitä, että mä olen osa yhteisöä, joka hyväksyy minutkin. Se tuntuu uskomattoman hyvälle.

Rakkaudella, Krista

Syksy on aina ollut mun lempivuodenaika. On ihanaa, kun illat pimenee ja viilenee. Etenkin niin kuuman kesän jälkeen, kuin nyt on ollut! Voi kaivaa villasukat esiin ja istua kynttilöiden valossa juomassa teetä. Olen sellainen fiilistelijä.

Otamme myös taas tutustujia lämpimästi vastaan. 

Otamme tutustujia vastaan torstaisin klo 9.30 ja 13.30
Varaathan ajan tutustumiskäynnille puh. 040 553 1339
Otamme tutustujia vastaan max 6 henkilöä / tutustumisaika.

Lisäksi tulossa on myös Klubitalon avoimet ovet, 25.9. kello 9:00-15:00. Ideana on tietysti esitellä Klubitalon toimintaa, mutta tarjolla on myös kattavasti kokemusasiantuntijoiden kertomuksia eri aihealueista. Kannattaa siis ehdottomasti saapua paikalle kuuntelemaan!

-Krista-

 

KOLMAS POINTTI: SHREK KOLME ON TURHA JA TARPEETON. Kerrataas mitä shrek elokuvissa tapahtui. Ekassa elokuvassa tutustutaan tähän mahtavaan hahmoon ja maailmaan, Shrek kakkosessa maailmaan syvennytään enemmän ja hahmot saa lisää lihaa luiden ympärille. Shrek kolmosen pointti tais sit olla shrekin vauvat? Se tais tosiaan jäädä shrek kolmosesta käteen, ne vauvat.  Mut arvatkaa mitä!! Shrek Ja ikuinen onni (Shrek 4) alkaa 10 minuutin montaasilla niistä vauvoista!! Eli Shrek kolmosta ei tarvitse ees kattoo!! se on ihan turha, koska nelonen alkaa periaatteessa kertauksella missä koko kolmonen käydään läpi, eli tekijätkin periaatteessa on tajunnu että Shrek kolme pitäs pyyhkiä Shrek kanoonista pois!  
 
Josta päästäänkin sitten mun huolellisesti ja tarkkaan suunnittelemaan Shrek-katsomisjärjestykseen™ Tietenkin alotetaan ekalla shrekillä, josta siirrytään tokaan jonka jälkeen kolmonen skipataan ihan täysin ja siirrytään suoraan Shrek 4 elokuvaan, ja tärkeää tai juurikaan edes mielenkiintosta ei menetetä.  
 
Ylläoleva järjestys on myös sattumoisin oma Shrek paremmuusjärjestys, ja toivon että voisin ja parhaanimukaan yritän kokoajan unohtaa koko shrek kolmosen olemassaolon. Ja mun vika ja mahdollisesti naula-arkkuun tasoinen pointti on tämä: Arvatkaa mikä muu ei noteeraa Shrek kolmosen tapahtumia? Shrek 4!!! yksikään hahmoista ei muistele kolmannen elokuvan tapahtumia tai hahmoja, eikä sitä noteerata muutenkaan millään tavalla koko elokuvassa. Koko Shrek kolmoselle ei ole mitään tarkoitusta. 
 
Ja mua vähän ärsyttää kuinka aliarvostettu Shrek 4 on. Mutta älkääs huoliko ihmiset, tunnelin päässä on valoa! Dreamworks ilmotti et Shrek 5 on tulossa jossainvaihees vuonna 2019, ja kuulemma ”keksii Shrek-pyörän uudelleen”. Joulu- ja halloweenspesiaaleja en ees noteerannut, koska ne nyt on sellaisia juhlahassutteluja ja ne eivät kuulu Shrekin pääjuoneen millään tavalla.      
 
-Micke- 
 

Ja jutteli niin mukavia, minullekkin, ujolle maalaistytölle. Minähän rakastuin siihen suin päin! Sillon rakastuin, enkä koskaan lakannu rakastamasta. Sen verran hyvä mies se minulle oli.  
 
Me kateltiin toistemme silmiin ja minua nauratti, kun oli niin hyvä olla. Ja talveen mennessä me oltiin jo ruvettu riiustelemaan kunnolla, ja suunniteltiin häitä, ja yhteistä tupaa. Isäkin oli mielessään kun tyttö niin kunnollisen miehen sai. Minä sain Walten kanssa 57 onnellista vuotta, ennenku siltä sydän petti. Sillon minä opin, mitä yksinäisyys ja ikävä on. Olihan niitä ystäviä, ja teitä lapsiakin. Mutta kun suoraan sanon, niin ilman Waltea on niin tyhjä ja puolikas olla. Pääsis vaan itekki jo pois, ja Walten luo -missä lie onkin!” 
 
Katselen ja kuuntelen mummia. Näen ensin ilon tuikkivan silmissä, ja sitten sen, kuinka vaarin pois menosta puhuessa silmiin syntyy kyynelverho. Mummo on kaunis nainen. Edelleen, vaikka poskilla ja otsalla on uurteita. Tai ehkä kauneus tuleekin siitä eletystä elämästä. Onnen ja ilon kokemisista, ja joskus huolten ja surun taakasta.  Mietin, että mummilla on ollut rikas elämä, josta hän on osannut nauttia. Kumpa vain voisin itse sanoa samaa hänen iässään; että elettyä tuli, ja täysillä. 
 
-Jaana K. 

Haluaisinkin nyt mainostaa sellaista asiaa kun harrastusten tärkeys elämässä. Jos elämä tuntuu tyhjältä tai on vaikeuksia saada aikansa kulumaan.

Innoitus tämän artikkelin kirjoittamiseen syntyi osittain, nuorena kuolleen suosikkibloggarini kirjoituksesta, jossa hän kehoitti ihmisiä löytämään jokin intohimo elämäänsä.

Hän oli sairaseläkkeellä, jolloin oli aikaa lukea. Ennen kuolemaansa hänet äänestettiin suomen 7. suosituimmaksi kirjabloggariksi. Viimeisenä vuonna hän teki blogiinsa noin 200 kirja-arvostelua.

Hyödyllisiä ja mielenkiintoisia harrastuksia on tarjolla paljon. Liikunta tekee hyvää ja nostaa itsetuntoa kun kunto kohenee. Itse olin nuorena fyysisesti todella heikko ja laiha. Kuntosalilla kun aikani kävin, niin paitojen vaatekoko vaihtui XXL-kokoon. Juoksuakin jossain vaiheessa harrastin. Tutkimusten mukaan lievään masennukseen liikunta on tehokkaampi apu kuin lääkitys ja auttaa se vakavampiinkin diagnooseihin.

Luen päivittäin ja parhaana vuotena ehdin lukemaan 93 romaania. Jos ei muuta niin tuntee itsensä sivistyneeksi. Jos ei romaaneja jaksa lukea niin elämäkerrat on myös hyvä vaihtoehto. Kun ottaa tavaksi lukea jokin sivumäärä jokaisena päivänä niin tulee mukavasti päivärytmiin säännöllisyyttä.

Elokuvia on laidasta laitaan että kaikille löytyy omansa. Vähän enemmän kun niistä innostuu niin tulee hankkineensa katsottavaksi suunnilleen kaikki katsomisen arvoiset klassikot ja uutuudet. Kirjastosta löytyy ihan hyvin valikoimaa.

Jos sattuu omaavansa jotain luovaa kykyä, kannattaa sitä kehittää ja pitää yllä. Itselläni on kirjoittaminen. Olen kirjoittanut lyhyitä tarinoita joista pisin on 25-sivun mittainen sekä noin 30 onnistuneempaa runoa. Tuntuu todella hienolta kun saa luotua jotain omaa ja omaperäistä. Sitten kun saa vielä positiivista palautetta, niin mikäs sen mukavampaa.

Mitään muuta taiteellista en osaa mutta onhan näitä kuvataiteet, musiikki jne

Minulla on myös oma blogini jota olen vuoden aikana kirjoittanut säännöllisesti, nykyään maanantaisin. Siinä menee aina monta tuntia kun käyn edellisen viikon tapahtumat maailmalla, television puolella ja omassa elämässäni. Viikon mittaan kirjaan ylös aiheita joita otan mukaan seuraavaan kirjoitukseen.

Suurin intohimo minulla on keräily. Olen aina kerännyt jotain ja nykyään todella monipuolisesti kaikenlaista. Siihen tarvitsee jonkin kutsumuksen. Toiset kerää koko elämänsä ja toiset ei ymmärrä mitä järkeä koko touhussa on.

Olen 10-vuotta ollut aktiivisesti Suomen lätkäkorttikerääjien yhteisössä mukana. Meillä on oma aktiivinen nettisivu, messuja ja yhdistys johon kuulun. Se on tosi kallis harrastus mutta elän muuten säästäväisesti. Kerättäviä pelaajia tai aiheita on loputtomasti ja kun huomaa olevansa jossain osastossa Suomen tai jopa maailman ykkönen niin alkaa saamaan keräystovereiltakin arvostusta. Minulla on esimerkiksi tiettävästi maailman ainoa kokoelma joka on valikoitu pelaajan käyttämän mailamerkin mukaan. Myös Ilveksen ja Toronton maalivahti Vesa Toskalaa minulla pitäisi olla eniten maailmassa.

Carl Barksin Aku Ankkoja olen kerännyt lapsesta alkaen ja tällä hetkellä tilanne on se että 744 sarjakuvasta puuttuu 27kpl. On tärkeää että saa tarkat tilastot paljonko kerättävää on ja paljon itseltä löytyy.

Muuta kerättävää minulla on esimerkiksi vanhat C-kasetit, jotka alkavat olemaan hinnoissaan nyt kun kaikki ovat omansa heittäneet roskiin. Ne mahtuvat myös aika pieneen tilaan.

Kaupan vaihtorahoja olen ottanut talteen 10-vuoden ajan myös. Tällä hetkellä minulla on 390 erilaista kolikkoa 19 eri maasta. Se on periaatteessa ilmainen harrastus koska kolikot voi joskus laittaa takaisin kiertoon jos lopettaa keräämisen.

Tässä muutama esimerkki mitä voi kerätä. Nykyäänhän muumimukitkin ovat todella suosittuja ja melkein joka kodista löytyy sellaisia.

Tosiaankin jos ei muuten ole rytmiä elämässään niin monipuolisilla harrastuksilla aika kuluu rattoisaan ja itsetunto saattaa kohota kummasti.

Ei mulla nyt muuta. Terveisin jäsen numero 265 Juhani M.

Lahden Klubitalo on toiminut 16 vuotta ja kaiken näköistä on tapahtunut. Tässä vähän näkökantaa vanhan ja nuoren jäsenen puolesta.

Tulin jäseneksi vuonna 2010 ja Klubitalo on muuttunut jäsenten mukana aina vähän erilaiseksi. Kun uusia ihmisiä tulee toimintaan mukaan, niin toiminnan pitää vastata ihmisten tarpeisiin. Pyrin itse huomioimaan nuoret ja vanhat jäsenet tasapuolisesti eli kaikkien kanssa tullaan toimeen jollakin tasolla. Minulle on tullut lisää ystäviä uusista jäsenistä. Peliporukka lisääntyy kotona, kun peli-iltoja vietetään. Apuakin tulee, jos kotiaskareet eivät onnistu, eli parvekkeen lasit tulee pestyä, kun itsellä on korkeapaikan kammo, kiitos jäsenelle 257 eli Mickelle. Nyt partsin lasit kiiltää ja näkee uloskin!

Miten on mahollista, et vaik jengillä menee paremmin ku ikinä ennen, ainakin taloudellisesti, niin silti maailmas on miljardi ihmistä joilla ei oo hajuakaan mistä sais safkaa tai sellasesta tuulen ja sateenpitävästä mestasta missä nukkuu yönsä. Myös tääl ”hyvinvoivissa” valtioissa on satojatuhansia ellei miljoonia ihmisiä kenelle on meille itsestäänselvät asiat aivan hukas. Eihän me voida kutsuu itteämme hyvinvointivaltioks jos on tosi paljon ihmisiä kenel ei mee hyvin millään osa-alueel, eiks me olla just niin vahvoja ku meiän heikoin lenkki?

Mut mitäs me niistä välitetään, nehän on kuitenki omien valintojensa myötä ajautunu siihen tilanteeseen, eihän ne ansaitse apua. Pääasia et saadaa uusin iphone ensimmäisten joukossa.
Mun mielestä ois iha jees jos vois välil kelaa et kuinka paljo me oikeesti tarvitaan, ihminen on loppujenlopuks aika vähään tyytyväinen. Tai en muista tiiä eikä oo mun paikka puhuakaan muiden puolesta, mut itelle ainaki riittää se et välil saa safkaa.

Ei oo tarkotus olla mitenkää moralisoiva tai syyllistävä, jokanen elää omaa elämäänsä just sillä tavalla ku parhaaks näkee, ja näin asian pitäski olla. Eikä kenelläkään oo oikeutta päättää kenenkään puolesta miten pitäis elää.

Se nykypäivän lännessä on hienoo, jokasella on ainaki näennäisesti tsäänssi menestyy, eikä tätäkään asiaa pitäs ottaa itsestäänselvyytenä ku kattoo meininkii esim. pohjois koreassa tai nykyään vaikka turkissa missä asiat ei ikävä kyl todellakaa ole näin. Eli pitää olla tyytyväinen, et eletään oikeesti vapaassa maassa missä saadaan tehdä just niitä asioita mitä me halutaan ja saadaan olla just sitä mieltä mitä halutaan ja näyttää tyytymättömyytemme niitä asioita kohtaan jotka ei meiän mielestä oikeen natsaa. Välil meit jopa kuunnellaa!

Ei mulla muuta, Micke

Äitienpäivä pari kuukautta sitten oli mieleenpainuva ja jätti sellasen kohtaamisen äitini kanssa jota en ole ennen kokenut. Päivä sujui rauhallisesti ja mukavasti. Sisarukseni oli myös vanhemmillani, söimme yhdessä ja juttelimme niitä näitä. Äidin viedessä mua kotiin hän totesi äitien päivät olevan hänelle vaikeita koska tietää ettei ole ollut hyvä äiti ja on tyytyväinen että suostumme edes tulemaan heidään luokseen. Pysäyttävä hetki. Olen aina ajatellut ettei äitini tuu ikinä myöntämään tehneensä mitään väärin ja tuossa hän murtuu vieressäni. Tilanne oli mulle enemmän kuin hämmentävä enkä oikein tiennyt miten suhtautuisin asiaan. Meidän perheessäämme kukaan ei ole saanut elää murrosikää, äiti jatkaa ja olen asiasta samaa mieltä. Tunteiden osoittaminen ja asioiden kyseenalaistaminen on ollut kiellettyä. Lapsuuteen liittyvät asiat ovat varmasti vaikuttaneet elämääni ja näitän asioita ollaan käsitelty psykan polilla. Olen asioiden ja menneisyyteni kanssa sopusoinnussa. En koe enää vihaa ja katkeruutta. Aikasemmin koin hyvinkin paljon mutta nykyään ajattelen ettei vanhempani ilkeyttään ole sitä tehneet vaan parhaansa yrittäneet omien kipujensa kanssa. Kosketin äitiäni olkapäähän, sanoin rakastavani häntä ja poistuin autosta silmiäni kuivaten.

Psykan polilla käyntejä lisättiin kun on ollut vähän vaikeampi jakso. Äitien päivänä tapahtunutta kohtaamista käsiteltiin, se jätti voimakkaita syyllisyyden tunteita ja tultiin hoitajani kanssa siihen tulokseen että se on turhaa syyllisyyttä. Hoitajani sanoi että olen edennyt itseni tuntemisessa siihen pisteeseen että voisin halutessani hankkia työkirjan vapaaksi ahdistuksesta, paniikista ja peloista kärsiville. Tilasin kirjan mutta en ole vielä kuin vähän selaillut sitä.

Klubitalon toiminassa olen ollut mukana oman jaksamisen mukaan. Väipäiviä olen joutunut ottamaan. Toukokuussa olimme Krakovassa muutaman päivän reissulla ja tämä oli onnistunut ja mukava reissu. Parina päivänä olin mukana Suomen klubitalojen kevätseminaarissa Järvenpäässä ja siellä oli mielenkiintoisia luentoja ja työpajoja. Muutamia haastatteluja olen tehnyt KlubiLahti lehteen, osallistunut yhden tapahtuman suunnitteluun ja tehnyt puhtaaksi kirjoituksia. 

Minut hyväksyttiin KoKoA RY:n (koulutetut kokemusasiantuntijat) jäseneksi ja olin mukana tilaisuudessa missä tapasin muita kokemusasiantuntijoita ja missä mennään mennään täällä Päijät-hämeessä. syyskuun alussa olen menossa kahden muun henkilön kanssa Rovaniemeen jossa on seuraava Suomen klubitalot ry:n haalituksen kokous. Nyt on kesä. Yritän olla mahdollisimman paljon ulkona kun aurinko paistaa ja nauttia siitä. Oikein hyvää kesää kaikille!

KLUBITALON JÄSEN

Leimautumista olen kokenut jonkun verran omassa elämässäni. Lapsuuteni olen elänyt lestaadiolaisuudessa jossa ei ymmärretty mielenterveysongelmia. Tietyllä tavalla piti pukeutua, Ulkopuolinen maailma on paha ja sitä pitää välttää, televisio ja musiikki on syntiä. Saarnaajat ovat suunnilleen jumalasta seuraava ja heitä ei saanut kyseenalaistaa. Helvetillä peloiteltiin.

Mulla on ollut etäinen suhde isääni ja tuntuu että henkisellä tasolla emme ole kohdanneet. En ole sellanen kuin hän olisi toivonut ja olen tuottanut hänelle pettymyksen. Äitini kanssa olin enemmän tekemisissä. Hän on hyvin voimakastahtoinen ihminen ja jäin hänen jyrän alle. Tuntuu että terve itsetunto jäi rakentumatta. 

Ennen koulua olin tutkittavana puhevaikeuden, karsastuksen, hahmotushäiriöiden,  ja motorisen kömpelyyden takia. Mut laitettiin erityiskouluun ja luulen että se on vaikuttanut negatiivisesti itsetuntooni.. Me oltiin erossa muista omassa päädyssämme ja meitä nimiteltiin, vajakeiksi ja apareiksi. Apukoulun leima lyötiin ottaamme. Lapsuuden kotia häpesin enkä voinut sinne koulu tovereita pyytää.

Yläaste iässä itsetuntoni mureni lopullisesti. Mulle huomauteltiin käsien vapinasta. Aluksi en kiinnittänyt siihen huomiota mutta siitä kun tarpeeksi huomauteltiin rupesin ahdistusherkkänä ihmisenä tarkkailemaan itseäni. Lopulta tämä johti niin voimakkaaseen sosiaalisten tilanteiden pelkoon etten kyennyt ruokailemaan ja kirjoittamaan muiden nähden. Olin täysin yksin. Ensimmäiset kokemukset masennuksesta saapuivat elämääni. En uskaltanut puhua kenellekkään näin häpeällisistä asioista. Siitä olen edelleenkin vihainen että opettajat huomasivat tämän mutta eivät puuttuneet asiaan. "joskus kiusataan miettimättä seurauksia mutta tämä voi tuhota jonkun koko loppu elämän" eräs opettaja sanoi täydelle luokalle ja tiedän tasantarkkaan ketä hän tarkoitti.

Veljeni teki kotona selväksi että aikoo tuhota mut lopullisesti ja siinä hän onnistuikin. Keskellä yötä mua heräteltiin ja tönittiin. Mulle kuiskailtiin kusipää, idiootti. Vanhempani eivät tienneet kaikkea mutta pitivät hyvänä että mua ojennettiin. Odotin tämän ajan päättymistä ja pidin sitä että tämä kaikki on mulle oikein. Sain siinä sivussa suoritettua puualan perustutkinnon. Koulutuksen päätteeksi sain opinnoista stipendin mutta en osannut arvostaa sitä. Muistan kun hain innoissani ensimmäistä työpaikkaa niin äitini tokaisi ettei mun kannata hirveästi töitä hakea kun en pärjää siellä kuitenkaan.

Armeijassa mut laitettiin B luokkaan paniikkihäiriön takia. Helppo aikaa se ei ollut mutta olen tyytyväinen että suoriuduin siellä puolenvuoden palvelusajasta. Työllistyin vaneritehtaalle ja sillä asenteella menin töihin että aion kaikille näyttää että pystyn mihin kuka tahansa. Hommasin asunnon ja auton ja ajattelin että nyt elämäni alkaa. Pelot hallitsivat elämääni mutta työssä pärjääminen antoi tunnetta että pärjään ainakin jossakin. Palaverit ja ruokailu muiden nähden oli vaikeaa ja pakko-oireita ilmeni. Moneen kertaan oli tarkistettava että hommat oli varmasti oikein tehty enkä päässyt näistä eroon vapaa-ajallani. Työkaverini sanoivat ettei ole normaali että nukuu kaikki vapaa-aikansa. Loppuunpalamisen oireet kulkivat pitkään mukanani mutta en osannut kuunnella itseäni vaikka tiesin ettei näin voi loputtomiin jatkua.

2010 käsien vapinani pahentui, pää kiertyi oikealle ja sain lihaskramppeja. Mulla diagnisoitiin cervikaalinen dystonia. Mut irtisanottiin tehdastyöstä terveydellisistä syistä. Pariin otteeseen olen ollut ammatillisessa kuntoutuksessa mutta ne ovat kaatuneet psyykkisiin oireisiin. Koulunkäynnin ohjaajan koulutuksen työharjoittelussa rupesin oireilemaan vakavasti kun kouluympäristö nosti takautumia menneisyydestä ja jouduin keskeyttämään. Ammatillinen kuntoutuskurssi keskeytyi myös stressin sietokyvyn pettäessä. 

2013 oireiluni paheni siihen pisteeseen että jouduin kirjautumaan psykiatriselle osastolle. Viikon verran olin tarkkailussa lukkojen takana jonka jälkeen siirryin päiväpoliklinikalle. Siellä olin kuukauden verran ja tämä jakso päättyi perhetapaamiseen jossa vanhempani olivat mukana. Tämä oli hämmentävä tilanne puolin ja toisin. Ensimmäinen kerta kun meidän perheessä puhutaan mielenterveydestä. Äidin suhtautuminen oli aluksi se että kaikkihan ovat nykyään masentuneita. Suhtautuminen kuitenkin muuttui kun kuuli että olin ollut osasto hoidossa. Tapaaminen oli hyödyllinen ja lähensi välejämme ainakin hiukan.

Tämän jälkeen siirryin psykiatriseen avohoitoon ja olen siitä kiitollinen että mulle osui niin hyvä hoitaja ja hänen vastaanotolla käyn vielä tänä päivänäkin. Toistuvan masennuksen, ahdistuneisuushäiriön lisäksi mulla diagnisoitiin vaativa persoonallisuus ja olen sen myötä oppinut ymmärtämään itseäni kun persoonallisuuteni erityispiirteitä ollaan käsitelty.

2015 avasin ensimmäistä kertaa Lahden klubitalon oven ja löysin aika nopeasti paikkani tasavertaisessa yhteisössä mikä oli mulle aivan uusi kokemus. Olen kokenut että saan olla oma itteni ja olen löytänyt itsestäni myös vahvuuksia. Suoritin myös kokemusasiantuntija-koulutuksen joka on antanut mahdollisuuden olla suunnittelemassa tapahtumia ja kamppanjoita. Muutamassa tapahtumassa olen myös puhunut. Diagnosis Free Zone kamppanjassa mukana olo on ollut tärkeää. Tämän myötä olen nähnyt diagnoosien taakse ja mitä muuta olen. Esimerkiksi persoonallisuushäiriö on antanut ymmärrystä jatkuvalle uupumisille mutta Klubitalossa ja tässä kamppanjassa on minusta hienointa se että keskitytään ihmisten positiivisiin puoliin. Diagnoosejen takaa löytyy kauniita ja hienoja ihmisiä.

Leimautumista olen kokenut jonkun verran mutta leimaan itseäni voimakkaasti suhtautumalla itseeni negatiivisesti. Mikään ei riitä, en osaa mitään, olen ikuinen epäonnistuja.. Usein tuntuu että sama levy soi päässäni ja en kestä epäonnistumisia ja arvostukseni on siitä kiinni mitä saavutan. Ystäväni joskus sanoi että mulle on turha sanoa positiivisia asioita kun en usko kuitenkaan. Ehkä kuitenkin pienin askelin olen lähestymässä armeliaisuutta itseäni kohtaan.

LAHDEN KLUBITALON JÄSEN