Ajattelin kirjoittaa pari riviä kun viimeeksi rivin jo kirjoitin – sanoi Annikki Tähti ja Fiatin perä vilahti - siinähän se pari riviä tulikin J.

 

Olin 7-vuotias tytöntyllerö kun vanhempani erosivat. Henkisesti se oli kova paikka. Edessä oli muutto Pattijoelta Raaheen ja uuteen kouluun. Hirvitti jo ajatuskin, että pitäisi koulua vaihtaa, mutta koulun vaihto sujui rattoisasti ja sain pian uusia ystäviä. Vanhaan kouluun ei ollut yhtään enää ikävä. En ehtinyt käydä kuin muutaman kuukauden eka luokkaa Pattijoella kun muutettiin Raaheen. Siellä tulikin sitten käytyä viidenteen luokkaan asti.

 

Kuudennella muutettiin Parhalahdelle, sinne käpykylään, jossa vielä silloin kauppa-auto kävi lapsiakin piristämässä.

 

Ala-asteella kiusaaminen alkoi. Olin lihava, se oli kuulemma hyvä syy kiusata. Taisin olla 11-vuotias kun joku tavan kahjo jahtasi minua, kyllä siinä oli paha olla. Mentiin kaverin kanssa johonkin telttaan katsomaan mitä sieltä löytyy. Noh, sieltä tuli ukkeli mun ja kaverin perään. Sen muistan kun kengät jäi johonkin ja paljain jaloin juoksin asfaltilla kovaa ja itku kurkussa, että pääsisi kotiin äkkiä. Ukkeli jahtasi minua ja kaveria pitkän matkaa. Sen muistan, että kun pääsin siitä jahtaajasta eroon – se tunne. Enpä sen jälkeen mennyt epämääräisen näköisille teltoille.

 

Toisen kerran tapahtui aikuisiällä idiootti exän aikoina. Exä pahoinpiteli minut, minä ajattelin, että kyllä se muuttuu vielä, mutta sitä ihmettä ei tullut. Oli ”mukava” olla kun rintakehä oli mustelmilla ja muutenkin ihan mustelmilla. Ei sitä pahoinpitelyä tarvi kestää. Sellaisesta pitää päästä pois.

 

Olen huomannut jos olen yksin pimeällä lenkillä, niin välillä tulee aina katsottua taakse ettei kukaan jahtailija seuraa minua – jollain tavalla jäänyt traumoja, mutta onneksi ei ole mitään enää tapahtunut. Lenkkeilyä ei kuitenkaan väliin viitsi jättää. Tunnen huonoa omaatuntoa jos en käy lenkillä, vaikka näytänkin turvonneelta margariinipallolta.

 

Nyt kun olen ollut tuolla kaupassa, niin on tullut paljon käveltyä päivän aikana. Siihen päälle lenkit. Ja tietenkin kirjeet, niitä ei saa unohtaa. On niin terapeuttista purkaa ajatuksia paperille, ettei jää murehtimaan liikaa siihen, kun mulla on vähän taipumusta.

 

Olen huomannut että nyt kun on tuollainen työ, että pääasiassa työskentelen yksin – kyllähän siinä

asiakkaita käy välillä neuvoja kysymässä. Silti välillä tuntuu, että olen aika yksin siellä L Pahvien kanssa ei hirveästi keskustelua saa aikaan J. Ne työpaikat, missä olen ollut, niin melkeinpä aina ollut työkaveri kenen kanssa jutella ja tehdä töitä yhdessä…

 

On ollut kyllä monenlaisia työpaikkoja ja työkavereita ollut laidasta laitaan. Tuolla kaupassa moni ei edes osaa ”huomenta” sanoa saati muutamaa sanaa vaihtaa, aika turhauttavaa.

 

Jos ajattelee, että olen hirveän hiljainen ja ujo ihminen niin ei kyllä tunne minua yhtään – mieluummin juttelisin jonkun kanssa kuin yksin tekisin töitä.

 

Jos sattuu olemaan huono päivä niin jossain hyllyjen välissä yritän itseni koota yhtenäiseksi ja pyyhkiä kyyneleet – eihän kyyneleet tee ihmisestä huonompaa. Paha olo ei lähde suklaalla, rahalla tai kukkapuskalla, se lähtee kun välittää minusta sellaisena kuin olen, vaikka välillä onkin paha olla.

 

Näihin tunnelmiin,

 

kevättä odotellessa.