Lahden klubitalo käynnisti viime vuonna Diagnosis Free Zone sosiaalisen median kamppanjan johonka kuka tahansa voi osallistua omalla naamallaan ja omilla diagnooseillaan. kamppanjan tavoitteena on vähentää mielenterveysongelmiin liittyviä ennakkoluuloja, syrjintää ja leimautumista antamalla kasvot mielenterveys ongelmille.

Leimautumista olen kokenut jonkun verran omassa elämässäni. Lapsuuteni olen elänyt lestaadiolaisuudessa jossa ei ymmärretty mielenterveysongelmia. Tietyllä tavalla piti pukeutua, Ulkopuolinen maailma on paha ja sitä pitää välttää, televisio ja musiikki on syntiä. Saarnaajat ovat suunnilleen jumalasta seuraava ja heitä ei saanut kyseenalaistaa. Helvetillä peloiteltiin.

Mulla on ollut etäinen suhde isääni ja tuntuu että henkisellä tasolla emme ole kohdanneet. En ole sellanen kuin hän olisi toivonut ja olen tuottanut hänelle pettymyksen. Äitini kanssa olin enemmän tekemisissä. Hän on hyvin voimakastahtoinen ihminen ja jäin hänen jyrän alle. Tuntuu että terve itsetunto jäi rakentumatta. 

Ennen koulua olin tutkittavana puhevaikeuden, karsastuksen, hahmotushäiriöiden,  ja motorisen kömpelyyden takia. Mut laitettiin erityiskouluun ja luulen että se on vaikuttanut negatiivisesti itsetuntooni.. Me oltiin erossa muista omassa päädyssämme ja meitä nimiteltiin, vajakeiksi ja apareiksi. Apukoulun leima lyötiin ottaamme. Lapsuuden kotia häpesin enkä voinut sinne koulu tovereita pyytää.

Yläaste iässä itsetuntoni mureni lopullisesti. Mulle huomauteltiin käsien vapinasta. Aluksi en kiinnittänyt siihen huomiota mutta siitä kun tarpeeksi huomauteltiin rupesin ahdistusherkkänä ihmisenä tarkkailemaan itseäni. Lopulta tämä johti niin voimakkaaseen sosiaalisten tilanteiden pelkoon etten kyennyt ruokailemaan ja kirjoittamaan muiden nähden. Olin täysin yksin. Ensimmäiset kokemukset masennuksesta saapuivat elämääni. En uskaltanut puhua kenellekkään näin häpeällisistä asioista. Siitä olen edelleenkin vihainen että opettajat huomasivat tämän mutta eivät puuttuneet asiaan. "joskus kiusataan miettimättä seurauksia mutta tämä voi tuhota jonkun koko loppu elämän" eräs opettaja sanoi täydelle luokalle ja tiedän tasantarkkaan ketä hän tarkoitti.

Veljeni teki kotona selväksi että aikoo tuhota mut lopullisesti ja siinä hän onnistuikin. Keskellä yötä mua heräteltiin ja tönittiin. Mulle kuiskailtiin kusipää, idiootti. Vanhempani eivät tienneet kaikkea mutta pitivät hyvänä että mua ojennettiin. Odotin tämän ajan päättymistä ja pidin sitä että tämä kaikki on mulle oikein. Sain siinä sivussa suoritettua puualan perustutkinnon. Koulutuksen päätteeksi sain opinnoista stipendin mutta en osannut arvostaa sitä. Muistan kun hain innoissani ensimmäistä työpaikkaa niin äitini tokaisi ettei mun kannata hirveästi töitä hakea kun en pärjää siellä kuitenkaan.

Armeijassa mut laitettiin B luokkaan paniikkihäiriön takia. Helppo aikaa se ei ollut mutta olen tyytyväinen että suoriuduin siellä puolenvuoden palvelusajasta. Työllistyin vaneritehtaalle ja sillä asenteella menin töihin että aion kaikille näyttää että pystyn mihin kuka tahansa. Hommasin asunnon ja auton ja ajattelin että nyt elämäni alkaa. Pelot hallitsivat elämääni mutta työssä pärjääminen antoi tunnetta että pärjään ainakin jossakin. Palaverit ja ruokailu muiden nähden oli vaikeaa ja pakko-oireita ilmeni. Moneen kertaan oli tarkistettava että hommat oli varmasti oikein tehty enkä päässyt näistä eroon vapaa-ajallani. Työkaverini sanoivat ettei ole normaali että nukuu kaikki vapaa-aikansa. Loppuunpalamisen oireet kulkivat pitkään mukanani mutta en osannut kuunnella itseäni vaikka tiesin ettei näin voi loputtomiin jatkua.

2010 käsien vapinani pahentui, pää kiertyi oikealle ja sain lihaskramppeja. Mulla diagnisoitiin cervikaalinen dystonia. Mut irtisanottiin tehdastyöstä terveydellisistä syistä. Pariin otteeseen olen ollut ammatillisessa kuntoutuksessa mutta ne ovat kaatuneet psyykkisiin oireisiin. Koulunkäynnin ohjaajan koulutuksen työharjoittelussa rupesin oireilemaan vakavasti kun kouluympäristö nosti takautumia menneisyydestä ja jouduin keskeyttämään. Ammatillinen kuntoutuskurssi keskeytyi myös stressin sietokyvyn pettäessä. 

2013 oireiluni paheni siihen pisteeseen että jouduin kirjautumaan psykiatriselle osastolle. Viikon verran olin tarkkailussa lukkojen takana jonka jälkeen siirryin päiväpoliklinikalle. Siellä olin kuukauden verran ja tämä jakso päättyi perhetapaamiseen jossa vanhempani olivat mukana. Tämä oli hämmentävä tilanne puolin ja toisin. Ensimmäinen kerta kun meidän perheessä puhutaan mielenterveydestä. Äidin suhtautuminen oli aluksi se että kaikkihan ovat nykyään masentuneita. Suhtautuminen kuitenkin muuttui kun kuuli että olin ollut osasto hoidossa. Tapaaminen oli hyödyllinen ja lähensi välejämme ainakin hiukan.

Tämän jälkeen siirryin psykiatriseen avohoitoon ja olen siitä kiitollinen että mulle osui niin hyvä hoitaja ja hänen vastaanotolla käyn vielä tänä päivänäkin. Toistuvan masennuksen, ahdistuneisuushäiriön lisäksi mulla diagnisoitiin vaativa persoonallisuus ja olen sen myötä oppinut ymmärtämään itseäni kun persoonallisuuteni erityispiirteitä ollaan käsitelty.

2015 avasin ensimmäistä kertaa Lahden klubitalon oven ja löysin aika nopeasti paikkani tasavertaisessa yhteisössä mikä oli mulle aivan uusi kokemus. Olen kokenut että saan olla oma itteni ja olen löytänyt itsestäni myös vahvuuksia. Suoritin myös kokemusasiantuntija-koulutuksen joka on antanut mahdollisuuden olla suunnittelemassa tapahtumia ja kamppanjoita. Muutamassa tapahtumassa olen myös puhunut. Diagnosis Free Zone kamppanjassa mukana olo on ollut tärkeää. Tämän myötä olen nähnyt diagnoosien taakse ja mitä muuta olen. Esimerkiksi persoonallisuushäiriö on antanut ymmärrystä jatkuvalle uupumisille mutta Klubitalossa ja tässä kamppanjassa on minusta hienointa se että keskitytään ihmisten positiivisiin puoliin. Diagnoosejen takaa löytyy kauniita ja hienoja ihmisiä.

Leimautumista olen kokenut jonkun verran mutta leimaan itseäni voimakkaasti suhtautumalla itseeni negatiivisesti. Mikään ei riitä, en osaa mitään, olen ikuinen epäonnistuja.. Usein tuntuu että sama levy soi päässäni ja en kestä epäonnistumisia ja arvostukseni on siitä kiinni mitä saavutan. Ystäväni joskus sanoi että mulle on turha sanoa positiivisia asioita kun en usko kuitenkaan. Ehkä kuitenkin pienin askelin olen lähestymässä armeliaisuutta itseäni kohtaan.

LAHDEN KLUBITALON JÄSEN