Sain harvinaisen ja arvokkaan tilaisuuden viettää aikaa rakkaan mummoni kanssa. Hän on jo iäkäs, tai kuten itse sanoo; elämää nähnyt, mutta nuori. Kulku on käynyt kumaraan, liikkeet verkkaisiksi, mutta pää toimii, kuin partaveitsi. Istuskelimme kahvilan terassilla ja katselimme ohikulkevaa elämää. Se innoitti mummuni juttelemaan omista ajoistaan. 
 
” Voi hyvänen aika, miten on elämänmeno muuttunut siitä, kun minäkin olin nuori! Sillon oli tytöt tyttöjä, ja pojat poikia. En minä ymmärrä, mutta eipä se ymmärrys enää tässä iässä ole aina tarpeen. Kunhan vaan mukana kulkee ja ihmettelee! Katoppa tuotaki eläjää; -Kumpiko se on? Pojalle se näyttää, vaan kun on silmissä maalia, ja pitkä tukka. Nätti se olis ihan tyttönäkin! Tuntuu, että nykyset nuoret on ihan eksyksissä tässä elämässä, kun niin kummia tapoja on tullu!  
 
Eikä ihme; tärkeät asiat on unohdettu, ja juostaan kaiken turhan perässä. Naapuri saa kuolla kotiinsa, eikä kukaan välitä, ennenku alkaa pahalle haista! Ennen vanhaan koko kylä tunsi toisensa ja piti huolta. Niinku sillonki, ku naapurissa Maija kuoli keuhkokuumeeseen, ja jätti viis lasta ja miehen jälkeensä. Eihän se isä pystyny niistä yksin huolehtimaan, kun oli viikolla pitkää päivää tukkimettässä. Ihmiset autto kykyjensä mukaan. Lapset jaettiin tutuille ja sukulaisiin, paitsi Lauri, vanhin poika. Se oli kolmentoista, ja jäi isälleen. Yhdessä ne asu ja oli samassa savotassa töissä. Nyt ne taitas lapset joutua laitoksiin, eikä kukaan niistä piittais. 
 
Tiedätkös, sillon, kun minä tapasin sinun vaarisi, oli yhtä hieno päivä kun nytkin. Vaaris oli kuule niin komee ja hyväryhtinen mies, ettei toista niillä kylillä ollu. Se oli tullu auttelemaan meille heinänteossa, ja olikin hyvä työmies. Minä olin sillon vasta piirua vaille täysikänen, mutten vielä ollu miehiä sillä silmällä katellu. Mutta Waldemar sai tämän tytön silmät loistamaan ja posket rusottamaan. Vähän ujona kattelin, kun Walte nosteli heiniä seipäille. Se oli ilman paitaa, ruskettunu ja hikinen, lihaksikas mies. Vieläkin nousee puna poskille kun sitä muistan. Oli se vaan niin hävyttömän komia mies! 

Ja jutteli niin mukavia, minullekkin, ujolle maalaistytölle. Minähän rakastuin siihen suin päin! Sillon rakastuin, enkä koskaan lakannu rakastamasta. Sen verran hyvä mies se minulle oli.  
 
Me kateltiin toistemme silmiin ja minua nauratti, kun oli niin hyvä olla. Ja talveen mennessä me oltiin jo ruvettu riiustelemaan kunnolla, ja suunniteltiin häitä, ja yhteistä tupaa. Isäkin oli mielessään kun tyttö niin kunnollisen miehen sai. Minä sain Walten kanssa 57 onnellista vuotta, ennenku siltä sydän petti. Sillon minä opin, mitä yksinäisyys ja ikävä on. Olihan niitä ystäviä, ja teitä lapsiakin. Mutta kun suoraan sanon, niin ilman Waltea on niin tyhjä ja puolikas olla. Pääsis vaan itekki jo pois, ja Walten luo -missä lie onkin!” 
 
Katselen ja kuuntelen mummia. Näen ensin ilon tuikkivan silmissä, ja sitten sen, kuinka vaarin pois menosta puhuessa silmiin syntyy kyynelverho. Mummo on kaunis nainen. Edelleen, vaikka poskilla ja otsalla on uurteita. Tai ehkä kauneus tuleekin siitä eletystä elämästä. Onnen ja ilon kokemisista, ja joskus huolten ja surun taakasta.  Mietin, että mummilla on ollut rikas elämä, josta hän on osannut nauttia. Kumpa vain voisin itse sanoa samaa hänen iässään; että elettyä tuli, ja täysillä. 
 
-Jaana K.