maanantai, 10. heinäkuu 2017

HYVÄÄ KESÄÄ!

Kirjottaminen on ollut jäissä useamman kuukauden. En ole saanut aikaiseksi oikein  ja vähän vaikeampi jakso takanapäin. Nyt tuntuu että pahimpien vaiheiden ylitse olen päässyt ja yritän tehdä itselleni tärkeitä asioita. Olen ollut ahdistunut. Vaativa persoonallisuuden piirteet ovat olleet voimkakkaana pinnassa ja aiheuttaneet väsymystä ja uupumista. pakko-oireet ovat syöneet energiaa ja pienetkin muutokset arki elämässä vaikuttavat omaan jaksamiseen. Nukkuminen on ollut haasteellista ja unilääkkeitä ollaan lisätty psykan polilla ja sen myötä olen saanut nyt paremmin nukutuksi. Aamut ovat vaikeita, tokkuraisuutta ja tuntuu kuin kävisin jollakinlailla hitaalla.

Äitienpäivä pari kuukautta sitten oli mieleenpainuva ja jätti sellasen kohtaamisen äitini kanssa jota en ole ennen kokenut. Päivä sujui rauhallisesti ja mukavasti. Sisarukseni oli myös vanhemmillani, söimme yhdessä ja juttelimme niitä näitä. Äidin viedessä mua kotiin hän totesi äitien päivät olevan hänelle vaikeita koska tietää ettei ole ollut hyvä äiti ja on tyytyväinen että suostumme edes tulemaan heidään luokseen. Pysäyttävä hetki. Olen aina ajatellut ettei äitini tuu ikinä myöntämään tehneensä mitään väärin ja tuossa hän murtuu vieressäni. Tilanne oli mulle enemmän kuin hämmentävä enkä oikein tiennyt miten suhtautuisin asiaan. Meidän perheessäämme kukaan ei ole saanut elää murrosikää, äiti jatkaa ja olen asiasta samaa mieltä. Tunteiden osoittaminen ja asioiden kyseenalaistaminen on ollut kiellettyä. Lapsuuteen liittyvät asiat ovat varmasti vaikuttaneet elämääni ja näitän asioita ollaan käsitelty psykan polilla. Olen asioiden ja menneisyyteni kanssa sopusoinnussa. En koe enää vihaa ja katkeruutta. Aikasemmin koin hyvinkin paljon mutta nykyään ajattelen ettei vanhempani ilkeyttään ole sitä tehneet vaan parhaansa yrittäneet omien kipujensa kanssa. Kosketin äitiäni olkapäähän, sanoin rakastavani häntä ja poistuin autosta silmiäni kuivaten.

Psykan polilla käyntejä lisättiin kun on ollut vähän vaikeampi jakso. Äitien päivänä tapahtunutta kohtaamista käsiteltiin, se jätti voimakkaita syyllisyyden tunteita ja tultiin hoitajani kanssa siihen tulokseen että se on turhaa syyllisyyttä. Hoitajani sanoi että olen edennyt itseni tuntemisessa siihen pisteeseen että voisin halutessani hankkia työkirjan vapaaksi ahdistuksesta, paniikista ja peloista kärsiville. Tilasin kirjan mutta en ole vielä kuin vähän selaillut sitä.

 

                            Vapaaksi ahdistuksesta       

 

   

Klubitalon toiminassa olen ollut mukana oman jaksamisen mukaan. Väipäiviä olen joutunut ottamaan. Toukokuussa olimme Krakovassa muutaman päivän reissulla ja tämä oli onnistunut ja mukava reissu. Parina päivänä olin mukana Suomen klubitalojen kevätseminaarissa Järvenpäässä ja siellä oli mielenkiintoisia luentoja ja työpajoja. Muutamia haastatteluja olen tehnyt KlubiLahti lehteen, osallistunut yhden tapahtuman suunnitteluun ja tehnyt puhtaaksi kirjoituksia. 

Minut hyväksyttiin KoKoA RY:n (koulutetut kokemusasiantuntijat) jäseneksi ja olin mukana tilaisuudessa missä tapasin muita kokemusasiantuntijoita ja missä mennään mennään täällä Päijät-hämeessä. syyskuun alussa olen menossa kahden muun henkilön kanssa Rovaniemeen jossa on seuraava Suomen klubitalot ry:n haalituksen kokous. Nyt on kesä. Yritän olla mahdollisimman paljon ulkona kun aurinko paistaa ja nauttia siitä. Oikein hyvää kesää kaikille!

KLUBITALON JÄSEN

 

 

keskiviikko, 8. helmikuu 2017

Leimautumista vastaan!

Lahden klubitalo käynnisti viime vuonna Diagnosis Free Zone sosiaalisen median kamppanjan johonka kuka tahansa voi osallistua omalla naamallaan ja omilla diagnooseillaan. kamppanjan tavoitteena on vähentää mielenterveysongelmiin liittyviä ennakkoluuloja, syrjintää ja leimautumista antamalla kasvot mielenterveys ongelmille.

Leimautumista olen kokenut jonkun verran omassa elämässäni. Lapsuuteni olen elänyt lestaadiolaisuudessa jossa ei ymmärretty mielenterveysongelmia. Tietyllä tavalla piti pukeutua, Ulkopuolinen maailma on paha ja sitä pitää välttää, televisio ja musiikki on syntiä. Saarnaajat ovat suunnilleen jumalasta seuraava ja heitä ei saanut kyseenalaistaa. Helvetillä peloiteltiin.

Mulla on ollut etäinen suhde isääni ja tuntuu että henkisellä tasolla emme ole kohdanneet. En ole sellanen kuin hän olisi toivonut ja olen tuottanut hänelle pettymyksen. Äitini kanssa olin enemmän tekemisissä. Hän on hyvin voimakastahtoinen ihminen ja jäin hänen jyrän alle. Tuntuu että terve itsetunto jäi rakentumatta. 

Ennen koulua olin tutkittavana puhevaikeuden, karsastuksen, hahmotushäiriöiden,  ja motorisen kömpelyyden takia. Mut laitettiin erityiskouluun ja luulen että se on vaikuttanut negatiivisesti itsetuntooni.. Me oltiin erossa muista omassa päädyssämme ja meitä nimiteltiin, vajakeiksi ja apareiksi. Apukoulun leima lyötiin ottaamme. Lapsuuden kotia häpesin enkä voinut sinne koulu tovereita pyytää.

Yläaste iässä itsetuntoni mureni lopullisesti. Mulle huomauteltiin käsien vapinasta. Aluksi en kiinnittänyt siihen huomiota mutta siitä kun tarpeeksi huomauteltiin rupesin ahdistusherkkänä ihmisenä tarkkailemaan itseäni. Lopulta tämä johti niin voimakkaaseen sosiaalisten tilanteiden pelkoon etten kyennyt ruokailemaan ja kirjoittamaan muiden nähden. Olin täysin yksin. Ensimmäiset kokemukset masennuksesta saapuivat elämääni. En uskaltanut puhua kenellekkään näin häpeällisistä asioista. Siitä olen edelleenkin vihainen että opettajat huomasivat tämän mutta eivät puuttuneet asiaan. "joskus kiusataan miettimättä seurauksia mutta tämä voi tuhota jonkun koko loppu elämän" eräs opettaja sanoi täydelle luokalle ja tiedän tasantarkkaan ketä hän tarkoitti.

Veljeni teki kotona selväksi että aikoo tuhota mut lopullisesti ja siinä hän onnistuikin. Keskellä yötä mua heräteltiin ja tönittiin. Mulle kuiskailtiin kusipää, idiootti. Vanhempani eivät tienneet kaikkea mutta pitivät hyvänä että mua ojennettiin. Odotin tämän ajan päättymistä ja pidin sitä että tämä kaikki on mulle oikein. Sain siinä sivussa suoritettua puualan perustutkinnon. Koulutuksen päätteeksi sain opinnoista stipendin mutta en osannut arvostaa sitä. Muistan kun hain innoissani ensimmäistä työpaikkaa niin äitini tokaisi ettei mun kannata hirveästi töitä hakea kun en pärjää siellä kuitenkaan.

Armeijassa mut laitettiin B luokkaan paniikkihäiriön takia. Helppo aikaa se ei ollut mutta olen tyytyväinen että suoriuduin siellä puolenvuoden palvelusajasta. Työllistyin vaneritehtaalle ja sillä asenteella menin töihin että aion kaikille näyttää että pystyn mihin kuka tahansa. Hommasin asunnon ja auton ja ajattelin että nyt elämäni alkaa. Pelot hallitsivat elämääni mutta työssä pärjääminen antoi tunnetta että pärjään ainakin jossakin. Palaverit ja ruokailu muiden nähden oli vaikeaa ja pakko-oireita ilmeni. Moneen kertaan oli tarkistettava että hommat oli varmasti oikein tehty enkä päässyt näistä eroon vapaa-ajallani. Työkaverini sanoivat ettei ole normaali että nukuu kaikki vapaa-aikansa. Loppuunpalamisen oireet kulkivat pitkään mukanani mutta en osannut kuunnella itseäni vaikka tiesin ettei näin voi loputtomiin jatkua.

2010 käsien vapinani pahentui, pää kiertyi oikealle ja sain lihaskramppeja. Mulla diagnisoitiin cervikaalinen dystonia. Mut irtisanottiin tehdastyöstä terveydellisistä syistä. Pariin otteeseen olen ollut ammatillisessa kuntoutuksessa mutta ne ovat kaatuneet psyykkisiin oireisiin. Koulunkäynnin ohjaajan koulutuksen työharjoittelussa rupesin oireilemaan vakavasti kun kouluympäristö nosti takautumia menneisyydestä ja jouduin keskeyttämään. Ammatillinen kuntoutuskurssi keskeytyi myös stressin sietokyvyn pettäessä. 

2013 oireiluni paheni siihen pisteeseen että jouduin kirjautumaan psykiatriselle osastolle. Viikon verran olin tarkkailussa lukkojen takana jonka jälkeen siirryin päiväpoliklinikalle. Siellä olin kuukauden verran ja tämä jakso päättyi perhetapaamiseen jossa vanhempani olivat mukana. Tämä oli hämmentävä tilanne puolin ja toisin. Ensimmäinen kerta kun meidän perheessä puhutaan mielenterveydestä. Äidin suhtautuminen oli aluksi se että kaikkihan ovat nykyään masentuneita. Suhtautuminen kuitenkin muuttui kun kuuli että olin ollut osasto hoidossa. Tapaaminen oli hyödyllinen ja lähensi välejämme ainakin hiukan.

Tämän jälkeen siirryin psykiatriseen avohoitoon ja olen siitä kiitollinen että mulle osui niin hyvä hoitaja ja hänen vastaanotolla käyn vielä tänä päivänäkin. Toistuvan masennuksen, ahdistuneisuushäiriön lisäksi mulla diagnisoitiin vaativa persoonallisuus ja olen sen myötä oppinut ymmärtämään itseäni kun persoonallisuuteni erityispiirteitä ollaan käsitelty.

2015 avasin ensimmäistä kertaa Lahden klubitalon oven ja löysin aika nopeasti paikkani tasavertaisessa yhteisössä mikä oli mulle aivan uusi kokemus. Olen kokenut että saan olla oma itteni ja olen löytänyt itsestäni myös vahvuuksia. Suoritin myös kokemusasiantuntija-koulutuksen joka on antanut mahdollisuuden olla suunnittelemassa tapahtumia ja kamppanjoita. Muutamassa tapahtumassa olen myös puhunut. Diagnosis Free Zone kamppanjassa mukana olo on ollut tärkeää. Tämän myötä olen nähnyt diagnoosien taakse ja mitä muuta olen. Esimerkiksi persoonallisuushäiriö on antanut ymmärrystä jatkuvalle uupumisille mutta Klubitalossa ja tässä kamppanjassa on minusta hienointa se että keskitytään ihmisten positiivisiin puoliin. Diagnoosejen takaa löytyy kauniita ja hienoja ihmisiä.

Leimautumista olen kokenut jonkun verran mutta leimaan itseäni voimakkaasti suhtautumalla itseeni negatiivisesti. Mikään ei riitä, en osaa mitään, olen ikuinen epäonnistuja.. Usein tuntuu että sama levy soi päässäni ja en kestä epäonnistumisia ja arvostukseni on siitä kiinni mitä saavutan. Ystäväni joskus sanoi että mulle on turha sanoa positiivisia asioita kun en usko kuitenkaan. Ehkä kuitenkin pienin askelin olen lähestymässä armeliaisuutta itseäni kohtaan.

Kuvahaun tulos haulle diagnosis free zone

LAHDEN KLUBITALON JÄSEN

 

 

keskiviikko, 8. helmikuu 2017

Kujalan Maunon tarina

Ajattelin kirjoittaa pari riviä kun viimeeksi rivin jo kirjoitin – sanoi Annikki Tähti ja Fiatin perä vilahti - siinähän se pari riviä tulikin J.

 

Olin 7-vuotias tytöntyllerö kun vanhempani erosivat. Henkisesti se oli kova paikka. Edessä oli muutto Pattijoelta Raaheen ja uuteen kouluun. Hirvitti jo ajatuskin, että pitäisi koulua vaihtaa, mutta koulun vaihto sujui rattoisasti ja sain pian uusia ystäviä. Vanhaan kouluun ei ollut yhtään enää ikävä. En ehtinyt käydä kuin muutaman kuukauden eka luokkaa Pattijoella kun muutettiin Raaheen. Siellä tulikin sitten käytyä viidenteen luokkaan asti.

 

Kuudennella muutettiin Parhalahdelle, sinne käpykylään, jossa vielä silloin kauppa-auto kävi lapsiakin piristämässä.

 

Ala-asteella kiusaaminen alkoi. Olin lihava, se oli kuulemma hyvä syy kiusata. Taisin olla 11-vuotias kun joku tavan kahjo jahtasi minua, kyllä siinä oli paha olla. Mentiin kaverin kanssa johonkin telttaan katsomaan mitä sieltä löytyy. Noh, sieltä tuli ukkeli mun ja kaverin perään. Sen muistan kun kengät jäi johonkin ja paljain jaloin juoksin asfaltilla kovaa ja itku kurkussa, että pääsisi kotiin äkkiä. Ukkeli jahtasi minua ja kaveria pitkän matkaa. Sen muistan, että kun pääsin siitä jahtaajasta eroon – se tunne. Enpä sen jälkeen mennyt epämääräisen näköisille teltoille.

 

Toisen kerran tapahtui aikuisiällä idiootti exän aikoina. Exä pahoinpiteli minut, minä ajattelin, että kyllä se muuttuu vielä, mutta sitä ihmettä ei tullut. Oli ”mukava” olla kun rintakehä oli mustelmilla ja muutenkin ihan mustelmilla. Ei sitä pahoinpitelyä tarvi kestää. Sellaisesta pitää päästä pois.

 

Olen huomannut jos olen yksin pimeällä lenkillä, niin välillä tulee aina katsottua taakse ettei kukaan jahtailija seuraa minua – jollain tavalla jäänyt traumoja, mutta onneksi ei ole mitään enää tapahtunut. Lenkkeilyä ei kuitenkaan väliin viitsi jättää. Tunnen huonoa omaatuntoa jos en käy lenkillä, vaikka näytänkin turvonneelta margariinipallolta.

 

Nyt kun olen ollut tuolla kaupassa, niin on tullut paljon käveltyä päivän aikana. Siihen päälle lenkit. Ja tietenkin kirjeet, niitä ei saa unohtaa. On niin terapeuttista purkaa ajatuksia paperille, ettei jää murehtimaan liikaa siihen, kun mulla on vähän taipumusta.

 

Olen huomannut että nyt kun on tuollainen työ, että pääasiassa työskentelen yksin – kyllähän siinä

asiakkaita käy välillä neuvoja kysymässä. Silti välillä tuntuu, että olen aika yksin siellä L Pahvien kanssa ei hirveästi keskustelua saa aikaan J. Ne työpaikat, missä olen ollut, niin melkeinpä aina ollut työkaveri kenen kanssa jutella ja tehdä töitä yhdessä…

 

On ollut kyllä monenlaisia työpaikkoja ja työkavereita ollut laidasta laitaan. Tuolla kaupassa moni ei edes osaa ”huomenta” sanoa saati muutamaa sanaa vaihtaa, aika turhauttavaa.

 

Jos ajattelee, että olen hirveän hiljainen ja ujo ihminen niin ei kyllä tunne minua yhtään – mieluummin juttelisin jonkun kanssa kuin yksin tekisin töitä.

 

Jos sattuu olemaan huono päivä niin jossain hyllyjen välissä yritän itseni koota yhtenäiseksi ja pyyhkiä kyyneleet – eihän kyyneleet tee ihmisestä huonompaa. Paha olo ei lähde suklaalla, rahalla tai kukkapuskalla, se lähtee kun välittää minusta sellaisena kuin olen, vaikka välillä onkin paha olla.

 

Näihin tunnelmiin,

 

kevättä odotellessa.

tiistai, 31. tammikuu 2017

Kaiken nielevä masennus

Pimeys. Värit ovat kadonneet. Kylmyys ja koleus. Kaikki maailman lämpö on imetty tyhjiin.

Ainoat ystäväni ovat ahdistus, masennus, kipu, syyllisyys, väsymys.. Se jatkuva väsymys. Mutta pahinta on se, kun on ihan turta. Niitäkin päiviä on. Kun mikään ei vain yksinkertaisesti tunnu miltään.

Ajatukset kiertävät kehää.

Olet huono, olet riittämätön, et ole mitään. Et sinä osaa edes kirjoittaa, miksi yrität? Lakkaisit nyt vain yrittämästä. Olisi kaikilla helpompaa. Sinusta ei koskaan tule mitään. Ei yhtään mitään.

Pahimmat kiusaajat koko elämäni ajalta ovat omassa päässäni. Ja minua on kuitenkin kiusattu koulussa neljätoista vuotta. Se pahin kiusaaja on masennus. Masennus on kuin musta möykky minussa, se pimeä puoli joka yrittää ja haluaa sortaa. Sitä on niin vaikeaa selittää.

Itse sairastuin masennukseen ensimmäisen kerran 12-vuotiaana. Kärsin keskivaikeasta masennuksesta monta vuotta. Viime keväänä, vuonna 2016 tuli viimein hetki, kun voin paremmin. Olin silloin 20-vuotias.

Kahdeksan vuotta siellä mustassa kuopassa. Olen aina kuvannut masennusta mustaksi kuopaksi. Siellä on pimeää, kylmää ja ahdistavaa. Minulle se oli kuitenkin tutuista tutuin paikka. Kun aloin kiivetä ylös kuopasta, minua pelotti. Mitä ylhäällä odottaa? Mitä tapahtuu masennuksen jälkeen?

Kiipesin ylös kuopasta. Näin värit. Nauroin ja hymyilin ensimmäistä kertaa aikoihin aidosti. Tuntui onnelliselle. Iloiselle. Mitä ovat nämä kummalliset tunteet, jotka kadotin? Ne tuntuvat ihan sairaan hyvälle.

Viime syksynä, vuonna 2016, aloin huomata oireita uudestaan. Itkuisuutta, kärttyisyyttä, väsymystä, aloitekyvyttömyyttä... Suihkuun meneminen tuntui mahdottomalle saavutukselle. Ensimmäinen ajatus päässäni oli "ei taas". Tuntui musertavalle huomata, ettei olekaan kunnossa.

Hoitosuhteeni nuorisopsykiatrialla oli päätetty ja minut oli siirretty terveyskeskukseen. Tajusin, ettei se riitä. On pakko olla turvaverkko. Minulla on pakko olla turvaverkko.

Soitin entiselle lääkärilleni nuorisopsykiatrialla ja sain lähetteen aikuispuolelle.

Aikuispuolella lääkäri diagnosoi toistuvan keskivaikean masennuksen.

 

clouds, rain, and blue -kuva

 

Vasta nyt minusta tuntuu, että alan olla sinut sairauteni kanssa. Masennus ei ole vienyt minulta värejä tällä kertaa, eikä myöskään ilon, onnen tai rakkauden tunteita.

Välillä on vaikeampaa ja väillä helpompaa.

Masennus on.

Voi olla, että masennus menee remissioon. Voi olla, että se on osa elämääni aina. Sitä ei voi tietää. Mutta sen tiedän, että en halua antaa sen hallita elämääni. Se on osa minua, osa elämääni, mutta se ei ole elämäni eikä se ole minä.

Haluan tehdä ja kokea asioita. Elää tätä elämää.

Tehdä töitä ajatuskehien katkaisemiseksi.

Välillä on vaikeampia päiviä, välillä helpompia. Minua on kuitenkin lohduttanut ajatus siitä, että päivä kerrallaan. Vaikka huomista ei ole kenellekään luvattu. Elämä on tässä hetkessä.

Masennuksella tai ilman.

Vaikka minulla on itsetuhoisia ja äärimmäisen synkkiä ajatuksia joskus, ajattelen silti tulevaisuutta. Haluaisin perheen, oman kodin ja tehdä sitä, mitä rakastan. Esimerkiksi käydä Klubitalolla, kirjoittaa, puhua ja auttaa muita mielenterveysongelmien kanssa kamppailevia.

Siinä ei ole mitään hävettävää. Mielenterveysongelmissa nimittäin.

Apua saa.

Minä olen ainakin saanut paljon apua. Ja olen siitä ikuisesti valtavan kiitollinen. Omasta turvaverkostani, joka ottaa kiinni, jos putoan tai omat jalat eivät kanna. Kun usko ei riitä tulevaisuuteen tai selviämiseen. Tukiverkko nostaa mut takaisin pinnalle.

Ja taas taistellaan eteenpäin.

Yksi päivä ja askel kerrallaan.

 

-Krista-

maanantai, 30. tammikuu 2017

Helmikuun KlubiLahti lehden pääkirjoitus 2017

Ajattelin kirjoittaa muutaman rivin. Katsotaan mitä tästä sitten tulee.

 

Tulin Klubitalolle helmikuulla 2016 pitkän harkinnan jälkeen. Ei ollutkaan paha paikka niin kuin ajattelin. Täällä voi olla oma itsensä, eikä tarvi pelätä sanomisia tai joutua kiusauksen kohteeksi. Olen joutunu kiusauksen kohteeksi tosi monessa työpaikassa. Yhessä työpaikassa yksi sai potkut töistä ku kiusasi minua. Ai että minä nautin, ku pääsi siitä kiusaajasta eroon. En ymmärrä mitä se hyöty ku minua kiusas. Tuskinpa itekkään ollu mikään täydellinen.

 

Yhessä työpaikassa minusta puhuttiin paskaa selän takana, ahisti mennä töihin, silti minä lähes joka aamu raahauduin töihin. Kunnes olin siinä pisteessä et oli pakko hakea sairaslomaa olin henkisesti ihan loppu. Töistä ei tullu yhtään mitään. Tehtäviini kuului mm. siivoaminen ja kyllä sen huomas ku oli siivouksen jälki huonontunut kun ei ollu yhtään motivaatiota keskittyä siivoamiseen. Lapset jakso hauskoilla jutuilla piristää, milloin olin iso mummu, milloin iso pupu, et näillä mennään.

 

Masennuin muutama vuosi sitten tosi pahasti jos näin voi sanoa. Paino tippu 14 kg. Ei paljo jaksanu käydä lenkillä tai paljo kotitöitä tehdä. Yritin päästä masennuksesta yli järkevillä vaihtoehdoilla eli laitoin ennustajalle kaikkiaan 1000e viestejä, purin sitä pahaa oloa niihin ennustajan viesteihin. Toki myös ystävillä ja päiväkirjaan on tullu paljo kirjoitettua. Ei vaan huvita niitä enää lukea. Viiltelin myös itseä, ajattelin että se auttaa pahaan oloon ja ahdistukseen, mutta tuntu et enemmän siitä tuli syyllinen olo, et miks oikein viiltelin. Mitä lohtua siitä oikein sai, kädet oli ku teurastajalla. Teinkin itelle selväksi et jos on paha olla ja ahdistaa, niin kirjoita vaikka päiväkirjaan. Noh se on edelleen toiminu. Taitaa olla 18 päiväkirjaa täynnä. On varmaaan päiväkirjan sisältö muuttunu vuosien varrelle, ennen en löytäny kuin ikäviä ja negatiivisia asioita mistä kirjoittaa.

 

Nyt on löytäny paljon iloisia ja positiivisia asioita mistä kirjoittaa. Meillä oli vielä talon rakennusta, en kerta kaikkiaan jaksanu talon rakentamiseen keskittyä. Ennustajan viestit vie voiton, vaikka ei niistä mitään teoreettistä hyötyä ole ollu.

Mietin näin jälkeenpäin, että on kyllä koville ottanu ku ystävä jätti minut. Tunnen syyllisyyttä ku mietin, että minussako oli vika.

 

Jotku on pelänny ku kertonu et on epilepsia. Yksikin uhkaili puukolla sen jälkeen. Yritän ajatella et on se sairaus mikä tahansa, ei se saa tehdä ihmisestä huonompaa. Minä nyt en saa ajokorttia, mutta ei se maailma siihen kaadu. Vaikka epilepsia on muutaki ku kohtauksia, silti yritän elää tavallista elämää. Kun rohkenin ottaa Klubitalolle yhteyttä, ni se on tuonu enemmän sisältöä elämääni.

 

On mukava ku pääsi kokeilee siirtymätöitä Citymarketissa. Ikinä en oo kaupassa ollu töissä, et mielenkiintoista on ollu hyllyttää. Se ei ole vaikeaa mutta tarkkana pitää olla, et laittaako tuotteen oikealle paikalle. Minusta on ihana ku asiakkaat tulee joka päivä jotain kysymään, mukava yrittää sitte neuvoa :)

Eniten siinä menee hermot jos joku on hyllyttäny väärin, väärän tuotteen laittanut väärälle paikalle. Muutaman kerran käyny mielessä et laitan pommin, ni lähtee koko hylly.

 

Mukava välillä tehdä muutaki ku siivoustöitä, joita olen monta vuotta tehny, taas laitoin hakemuksia eri paikkoihin. Jään odottelemaan käykö onni myötä. Sen ainaki tiedän, että kouluun en mene siivoamaan, liian yksinäistä ja raskasta. Oon tykänny olla vuodeosastolla töissä, missä on siivouksen lisäksi saanu avustaa vanhuksia ja höpötellä heidän kanssa.

 

Mutta tälläistä tällä kertaa. Taidan lopetella tähän.

 

Hymyillään kun tavataan, toivottavasti myös jutellaan.

Aurinkoista kevättä kaikille.