Pimeys. Värit ovat kadonneet. Kylmyys ja koleus. Kaikki maailman lämpö on imetty tyhjiin.

Ainoat ystäväni ovat ahdistus, masennus, kipu, syyllisyys, väsymys.. Se jatkuva väsymys. Mutta pahinta on se, kun on ihan turta. Niitäkin päiviä on. Kun mikään ei vain yksinkertaisesti tunnu miltään.

Ajatukset kiertävät kehää.

Olet huono, olet riittämätön, et ole mitään. Et sinä osaa edes kirjoittaa, miksi yrität? Lakkaisit nyt vain yrittämästä. Olisi kaikilla helpompaa. Sinusta ei koskaan tule mitään. Ei yhtään mitään.

Pahimmat kiusaajat koko elämäni ajalta ovat omassa päässäni. Ja minua on kuitenkin kiusattu koulussa neljätoista vuotta. Se pahin kiusaaja on masennus. Masennus on kuin musta möykky minussa, se pimeä puoli joka yrittää ja haluaa sortaa. Sitä on niin vaikeaa selittää.

Itse sairastuin masennukseen ensimmäisen kerran 12-vuotiaana. Kärsin keskivaikeasta masennuksesta monta vuotta. Viime keväänä, vuonna 2016 tuli viimein hetki, kun voin paremmin. Olin silloin 20-vuotias.

Kahdeksan vuotta siellä mustassa kuopassa. Olen aina kuvannut masennusta mustaksi kuopaksi. Siellä on pimeää, kylmää ja ahdistavaa. Minulle se oli kuitenkin tutuista tutuin paikka. Kun aloin kiivetä ylös kuopasta, minua pelotti. Mitä ylhäällä odottaa? Mitä tapahtuu masennuksen jälkeen?

Kiipesin ylös kuopasta. Näin värit. Nauroin ja hymyilin ensimmäistä kertaa aikoihin aidosti. Tuntui onnelliselle. Iloiselle. Mitä ovat nämä kummalliset tunteet, jotka kadotin? Ne tuntuvat ihan sairaan hyvälle.

Viime syksynä, vuonna 2016, aloin huomata oireita uudestaan. Itkuisuutta, kärttyisyyttä, väsymystä, aloitekyvyttömyyttä... Suihkuun meneminen tuntui mahdottomalle saavutukselle. Ensimmäinen ajatus päässäni oli "ei taas". Tuntui musertavalle huomata, ettei olekaan kunnossa.

Hoitosuhteeni nuorisopsykiatrialla oli päätetty ja minut oli siirretty terveyskeskukseen. Tajusin, ettei se riitä. On pakko olla turvaverkko. Minulla on pakko olla turvaverkko.

Soitin entiselle lääkärilleni nuorisopsykiatrialla ja sain lähetteen aikuispuolelle.

Aikuispuolella lääkäri diagnosoi toistuvan keskivaikean masennuksen.

 

 

Vasta nyt minusta tuntuu, että alan olla sinut sairauteni kanssa. Masennus ei ole vienyt minulta värejä tällä kertaa, eikä myöskään ilon, onnen tai rakkauden tunteita.

Välillä on vaikeampaa ja väillä helpompaa.

Masennus on.

Voi olla, että masennus menee remissioon. Voi olla, että se on osa elämääni aina. Sitä ei voi tietää. Mutta sen tiedän, että en halua antaa sen hallita elämääni. Se on osa minua, osa elämääni, mutta se ei ole elämäni eikä se ole minä.

Haluan tehdä ja kokea asioita. Elää tätä elämää.

Tehdä töitä ajatuskehien katkaisemiseksi.

Välillä on vaikeampia päiviä, välillä helpompia. Minua on kuitenkin lohduttanut ajatus siitä, että päivä kerrallaan. Vaikka huomista ei ole kenellekään luvattu. Elämä on tässä hetkessä.

Masennuksella tai ilman.

Vaikka minulla on itsetuhoisia ja äärimmäisen synkkiä ajatuksia joskus, ajattelen silti tulevaisuutta. Haluaisin perheen, oman kodin ja tehdä sitä, mitä rakastan. Esimerkiksi käydä Klubitalolla, kirjoittaa, puhua ja auttaa muita mielenterveysongelmien kanssa kamppailevia.

Siinä ei ole mitään hävettävää. Mielenterveysongelmissa nimittäin.

Apua saa.

Minä olen ainakin saanut paljon apua. Ja olen siitä ikuisesti valtavan kiitollinen. Omasta turvaverkostani, joka ottaa kiinni, jos putoan tai omat jalat eivät kanna. Kun usko ei riitä tulevaisuuteen tai selviämiseen. Tukiverkko nostaa mut takaisin pinnalle.

Ja taas taistellaan eteenpäin.

Yksi päivä ja askel kerrallaan.

 

-Krista-